Huhtikuu: Kun kieli tikittää ranteessa ja arkiset hetket puhuu

Siis huhtikuu on sellanen aika kun sää ei oikein tiiä itekään mitä se haluaa — yöllä pakkanen viiltää, päivällä aurinko vähän paistaa ja yhtäkkiä sataa rännänsekaista paskasadetta. Sellanen sekava keli, et onko vielä talvi vai jo kevään ensipuraisuja — samaan malliin kuin mun mieli silloin ku katson ranteen kelloa ja mietin, että “miten tässä taas ollaan huhtikuussa?”

Ja sit tulee Mikael Agricolan päivä 9.4. — ei mikään hempeä kevätjuhla vaan oikeen liputuspäivä, joka muistuttaa siitä, miten tää mun rakas suomen kieli on saatu kirjaimiin ja kirjoihin asti.
Agricolan päivä on ollut liputuspäivä jo pitkään ja se tunnetaan myös suomen kielen päivänä — päivä jolloin me nostetaan liput salkoon ja mietitään sitä äidinkielen merkitystä.

En mä tiedä teistä, mutta mun mielestä on jotenki karua ajatella, että ennen vanhaan ei ollut kirjotettua suomea — ei ABC‑kirjaa eikä rukouskirjaa eikä sitä ”mitä mun mun piti tänään ostaa kaupasta” ‑listaa sellaiseen muotoon kuin me sen nykyään ymmärretään. Mikael Agricola kääns just sen ABC‑kirian ja Uuden testamentin suomeksi — eli teki tälle kielelle paikan siellä paperilla, missä sitä oikeesti osattiin lukea ja kirjoittaa.

Se on vähän niinku se hetki kun sä aamulla vilaat rantees olevan kellon — eikä vaan vilaa, vaan huomaat että siinä on se ranneke jota ei tartte koko ajan säätää. Ei se oo mikään hieno glamour‑jutskari, vaan just sellanen työhevonen‑ranneke, joka sanoo “tää kestää tän päivän paskakelit ja sutkin mukana”. Sit sä tajuut, että pienehkö arjen asia — ranneke joka istuu — voikin kertoa enemmän kuin tonni sanoja.

Suomen kieli ei syntyny hetkessä. Se synty, koska joku silloinen kundi rupes tekemään kirjaimia ja sanajuttuja, jotka kuului meille. Ei se ollu mikään automaatti tai instapläjäys — se oli työtä, tuskaa ja aikaa. Samalla tavalla se oikee tuntuma ranteessa voi olla just se, mikä kertoo sun omasta arjen tarinasta: ei mitään kiiltävää showroomia, vaan sellasta oikeeta, karheaa ja rehellistä tuntumaa.

💭 Huhtikuun ajatus:
Ei tää suomen kielen päivä ole mikään sokerilla koristeltu juhla, vaan sellanen hiljainen liputus sille, että kieli on meidän tapa kertoa tarinoita, vaihtaa ajatuksia, säilyttää muistoja ja tehdä arjesta ymmärrettävää. Ja kun sä sit katot rantees ja siellä on ranneke joka pysyy mukana — se on semmoinen pieni mutta tärkeä hetki siinä päivässä.