heinäkuu: runoa, suvea ja ranteen tikitystä

Heinäkuu on täällä — ei oo mitään pikkuruista kesässään, vaan se oikee helteen ja sateen sekametelisoppa. Ja sit se on Eino Leinon päivä 6.7. — liputuspäivä, joka ei hihku kauniita sanoja, vaan pysäyttää miettimään sitä juttua, mitä me kutsutaan runoksi ja suveks.

Mää en ala nyt mitään kulttuurihistoriallista tutkielmaa vääntää, mutta jos miettii sitä tyyppiä Eino Leinoa — mies joka pyöritteli sanoja kuin roskasäkkiä keskellä myrskyä — niin se ei ollu mikään hempeä hattarajulkaisuista revitty runoilija. Se oli semmonen jätkä, joka katto elämää silmiin ja sano “tässähän sattuu, mut tästä selvii.”

Heinäkuu on usein semmonen — et aamulla heräät varjoisalta kuistilta, kattot pilveen, ja sit on taas paistaa. Juot sen kahvin, vilaat rantees olevaa kelloa ja mietit, et “no pitää mennä vaan.” Se ranneke — oli se sitten nahkaa, tekstiiliä tai sellasta rouheeta metallia — ei roiku siellä vaan koristeena. Se on mukana siinä missä säkin: töissä, pellolla, sillan reunalla tai mökkisaunan lauteilla. Se kertoo ajan, mutta se kertoo myös siitä, että sä oot ollut läsnä tässä päivässä.

Eino Leinon päivänä — siinä 6.7. — liput nousee ja muistetaan sanojen voimaa. Sanotaan, että runo on vähän niinku elämä selällään paperilla. Mutta mä sanon, että se on vähän niinku se hetki kun vilaat rantees: kello tikittää, elämä jatkuu. Ranneke ei tee päivästä runoa, mutta se kulkee mukana siinä tikityksessä. Jos sä oot joskus yrittäny kuunnella sitä tik‑tik‑tik ääntä, tiedät, että se on kuin suoraan suonissa juokseva veri.

Ja sit on se kesä itsessään — helteet, sateet, hyttyset jotka puree just siihen kohtaan mistä ranneke alkaa ja loppuu. Se on semmonen pieni, karu tuntemus, mutta silti osa meidän jokapäiväistä elämää. Ei siinä paljoo sokerointii tarvita — koheltu on ja perse kastuu. Mut se on just sitä heinäkuun arkea: lapsen nauru laiturilla, ukkosen jyrinä ja vanha ranneke joka ei oo koskaan tehny yhtään turhaa lupaa.

💭 Heinäkuun ajatus:
Ei tää oo mikään villasukista selvitty tarina, vaan se ranteen tikitys joka kertoo, että tää päivä on eletty ja tää aika kulkee vaan eteenpäin. Ranneke ei oo mikään koriste, se on semmonen kumppani joka kertoo, missä mennään — ei huuda eikä kehu, se vaan on mukana. Tiukasti tai löysinakin hetkinä, mut mukana.