ELOKUU – Tove Janssonin päivä

Elokuu on semmonen kuukausi, että ei se vieläkään anna periksi kesälle, vaikka syksyn viima alkaa jo yöllä puhaltaa. Ilmat on epävakaista kuin joku vanhan jätkän mieli: yhtenä päivänä aurinko polttaa ja seuraavana sataa vettä, joka tuntuu tulevan suoraan lujaa otsaan. Sillon kun ollaan siinä elokuun puolivälissä, tulee 9.8. – Tove Janssonin päivä, sellanen suositeltu liputuspäivä, jolle nostetaan lippu salkoon. Tästä on tullut tapa vasta tänä vuosikymmenenä, mutta se on saanut jo oman pienen merkityksensä suomalaisessa kesässä.

Tove Jansson on se mummu, joka piirsi Muumit ja kaiken sen muun — mutta älä nyt luule, että se olis tehny sitä pelkkänä hattarapilvenä. Jansson oli oikea taiteilija: hän oli kirjailija, kuvittaja, sarjakuvapiirtäjä, maalari ja sellainen tyyppi joka ei suostunu puskemaan mitään turhaa paskaa paperille. Hänen työnsä on käännetty yli 50 kielelle, joten sitä on luettu maailmalla ihan muuallakin kuin meillä Suomen perukoilla.

Se, miten Toven päivä on alettu liputtaa, kertoo vähän siitä miten me suomalaiset kohdellaan kulttuuria: ei me tarvita suurta fanfaaria, vaan me nostetaan lippu ja sanotaan “tämä tässä on meille tärkeetä”. Ei se oo mikään bilepäivä – se on hiljainen merkki siitä, että taide merkitsee meille jotakin, jopa semmoselle, joka ei ite koskaan piirrä yhtään viivaa paperille.

Ja siinä kohtaa kun sä aamulla vilaat rantees ja katsot sitä kelloo, niin se ranneke — oli se sitten nahkaa, tekstiiliä tai metallia — on vähän niinku sun oma pieni kumppani siinä arjessa. Se ei huuda, se ei hypi tai pröystäile; se vaan kertoo ajan ja kulkee mukana kaikissa päivissä, niin niissä sateisissa kuin niissä aurinkoisissakin. Se ranneke ei oo mikään koriste, vaan jokapäiväinen kapistus, joka ei kehu eikä kituuta, vaan tekee sun arjesta vähän helpomman.

💭 Ajatus Tove Janssonin päivälle:
Meillä jokaisella on se oma arjen ura, ja joskus se näyttää vähän hassulta ja vähän karulta — vähän niinku taide joskus tekee. Se ranneke ranteessa kertoo ihan hiljaisen tarinan siitä, missä kellon tikitys on mukana jokasessa hetkessä. Jos sä vilaat sitä rantees, niin se ei huuda “katso mua!”, vaan se sanoo “tässä me ollaan taas, päivä kulkee”.